Päivä venyi töissä.
Kuvauksia Oittaan uimarannalla.
Sain hammaslääkäriajan.
Kävin oman kylpylän
poreammeessa vaahtokylvyssä
lämmittelemässä ja ottamassa
jalkahoidon by myself.
Passikin löytyi - melkein
ekalla. Lääkärintodistus
pakattu - sitä ilman ei
pääse Pariisissa juoksemaan.
Yksi paperi.
Yksi juoksija.
Kaksi jalkaa.
Yhdet aivot.
Monimieli.
Mielipuoli?
Pikkasen kai, kun
tämmöseen hommaan
lähtee. Mistä ne ideat
päähän tulee?
Noh.
Universumi hoitaa.
Tämähän on jo tiedossa.
Että mitään ei tiedä,
eikä tarvitsekaan tietää.
Silti aina odottaa jotain,
kuvittelee, kuinka kaiken
PITÄISI mennä. Miksi?
Miksi sen pitäisi mennä
niin kuin ajattelee?
Voihan asiat mennä toisinkin,
niin kuin yleensä menevätkin.
Ja silti ollaan tässä.
Ihan ehjänä ja kokonaisena
ihmisenä eletään ja tehdään
vaikka mitä. Suht onnellisena.
Aina aika ajoin:)
Mulla on kaikki.
Kyllähän mä sen tiedän.
Kun muistais aina vaan
sen tajuta.
Tää maratoni saa oudosti
miettimään elämää.
Ehkäpä vähän kuolemaakin.
Vähän niinkuin pysähtyy
ja on nöyrä olo, kun
tekee jotain, mikä koettelee
omia rajoja. Vaikka kyse
on vaan yhdestä juoksusta.
(noh - kuninga...tar-juoksusta)
Sitä on vaikea selittää.
Eikä tarvitsekaan.
Pääasia, että tää tuntuu
sittenkin hyvältä ja
tämä yhdistää mun
rakkaita läheisiä -
niitäkin jotka eivät
lähde mukaan -
syvästi.
Toisaalta tuntee itsensä
itsekkääksi ja itsekeskeiseksi.
Mutta enpä sellaistakaan
itselleni liian usein suo.
Myös kiitollisuus on
koko ajan läsnä.
Petsku hoiti mulle
maraton-puhelimen, johon
on talletettu tärkeät
puhelinnumerot.
Rakkautta kai...
Kohta on se hetki,
josta en taaskaan
tiedä mitään.
Eikä tarvitsekaan.
Olen elossa ja
vahvasti. just nyt tässä,
sanoo Ässä
- lähtöhässäkässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti