Nyt ollaan todella
nöyrää tyttöä.
Sillä tuo jalka alkoi
taas vihotella,
ilmeisesti eilisen
juoksun takia.
Vaikka jolkottelin
vain puoli tuntia.
Menin, koska
luulin, että kaikki
on taas kondiksessa.
kipua kun ei ollut
tuntunut enää
3-4:ään päivään.
Äh!
Silti oma vika.
Kantapään kautta.
Opinko koskaan,
järkevyyttä, malttia,
slow laiffia.
Äh, että ottaa
päähän ihan sairaasti.
Pääsenkö ollenkaan
juoksemaan Pariisissa?
Olis se kurjaa, noloa,
surkeeta ja harmillista.
Ei voi nyt tänään
tietää. On vaan oltava.
Olis pitänyt varmaan
uskoa broidia, joka
sanoi, että ei mun
tartte enää treenata,
että oon jo juossut
niin paljon että homma
on hoidettu.
Tyhmä minä.
No tämä olkoon
viimeinen mahdollisuuteni.
Hoidan tätä jalkaa
kylmällä.
EN JUOKSE.
Pistän tulehdus-
voidetta. Tsekkaan
tiannetta ja jos ei
ala toeta, otan vielä
särkylääkekuurinkin.
Eihän tämä kipu nyt
mikään paha ole,
mutta semmosen
superjuoksun aikana
se alkaa jo tuntua.
Vitsi, että ottaa päähän.
--
Toisaalta ihan sama
tilanne oli edellisillä
maratooneilla.
Ennen Tukholmaa
vedin lipat ja selkä &
kylki oli ihan klesana
just vähän ennen
juoksua.
Ja ennen Roomaa
kipuilin juoksijan
polven kanssa ihan
viime metreillä.
Hommasin mukaan
kaiken maailman
povitukia ja panikoin.
Sitten siinä juoksu-
tilanteessa polvi ei
kipuillut YHTÄÄN.
Ihmeitä tapahtuu.
Nyt vaan pistän
kaikki kädet ja jalat
ristiin ja koko Toivo-
sen hyvän mielen
arsenaalin käyttöön.
Ilo tule.
Jalka parane.
--
Toisaalta. Sanoi se
broidi sitäkin, että
kyllä sillä sen yhden
maratonin juoksee.
Mä otan sen ajatuksen
nyt sydämeen ja
elän sen todeksi.
(0npa juhlallista:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti