Nuha liukastaa tien juoksukelvottomaksi.
Mutta miksi kantaa huolta mistään,
josta ei tiedä mitään varmaa.
Annika sanoi hyvin, kun tuskailin
treenaustaukoani ja sitä pystynkö
juoksemaan maratoonia.
Hän sanoi, että kyllähän sä
voit juosta, vaikket treenaisikaan.
Ja jos et voi juosta koko matkaa,
niin et juokse.
Olipa yksinkertaista.
Tajusin, että stressaan ihan
liikaa. Miksi?
Koska olen antanut itselleni
ymmärtää, että on PAKKO
TREENATA TIETTY MÄÄRÄ
ENNEN SKABAA, JOTTA
SELVIYTYY SIITÄ.
No joo, onhan siinä perää.
Mutta onhan siinäkin perää,
että voin juosta jokatapauksessa,
jos olen terve silloin.
Mutta jos olen kipeä, en
kuitenkaan voi juosta pariisia,
vaikka olisin treenannut ihan
täydellisesti.
Hienoa uutta näkökulmaa.
Viisaita sanoja.
Niitä tarvitsen aina välillä,
kun uppoudun näihin omiin
totuuksiini.
On tämä hieno tämä matka.
Ihmeitä täynnä joka päivä.
Kiihko matkassa.
Kirkas katse kohti jotain.
Tuntematonta.
Niinkai. Tärkeintä on
matka. Ja sehän tässä
toteutuu joka hetki.
Matkalla ollaan,
reppu selässä harva
se päivä.
...
Päivällä teimme lyhyen
matkan Annikan kaa.
Taideakatemian Tila/Aika-
näyttelyyn, jossa monikin
tunne liikahti sisällä.
Turkan Tunnetko leijonan
-kivinäyttely oli greisin
ihana. Niin turkka.
Palavasilmäinen shamaani.
Pikku poika touhuaa.
Tekee löytöjä.
Ihmeitä näkee kaikkialla.
Ja se vehreä saastevuori
oli kaunis.
Ensinäkemältä
kaunis.
Tarkasteltuna
se sisälsi
ihmisen aikaansaamaa
muovijätettä.
Maatumatonta.
Luonto kuitenkin
oli voitolla, vaikka
sitä skeidaa pukkasikin
pintaan.
Kauanko luonto jaksat meitä?
Voittaako toinen.
Vai opimmeko kommunikoimaan.
Sitä ehkä rakkaudeksikin voisi sanoa.
Yhteiseloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti